Metsämaisema koostuu erilaisista metsiköistä. Kun yhdessä metsikössä tehdään hakkuu, toinen metsä jatkaa kasvuaan ja kolmas on suojeltu. Tämä demo esittelee metsäalueen jatkuvaa muutosta pitkällä aikavälillä. Saat myös tietoja metsän eri kehitysvaiheista ja niissä tehtävistä metsätaloustoimista.
Metsämaisema on alati muuttuva mosaiikki eri kehitysvaiheissa olevia metsiköitä. Metsien kasvu ja niiden käsittely muuttavat metsien rakennetta. Eri ikäluokat vaihtavat ajan kuluessa paikkaa: aukoista tulee nopeasti taimikoita, taimikot varttuvat harvennusvaiheen metsiksi ja harvennetut metsät järeytyvät uudistuskypsiksi puustoiksi. Myös suojelukohteilla tapahtuu muutoksia ajan kuluessa metsän luontaisen dynamiikan myötä.
Kestävästi hoidetuissa metsissä on maisematasolla aina eri ikäisiä ja eri puulajeista koostuvia metsiköitä, niiden rakenteellista vaihtelua ja erilaisia pysyvästi suojeltuja kohteita. Lisäksi kestävä käyttö on sitä, että metsät kasvavat vähintään yhtä paljon kuin niistä korjataan puuta. Nämä tekijät luovat edellytykset luonnon monimuotoisuudelle, metsien hiilinieluille ja metsien monikäytölle. Samalla metsät tarjoavat työtä ja tuloja sekä uusiutuvaa puuraaka-ainetta, josta voidaan valmistaa erilaisia tuotteita korvaamaan fossiilisia ratkaisuja.
Uudistushakkuussa syntyneelle aukolle perustetaan aina uusi metsikkö, useimmiten jo samana tai hakkuuta seuraavana vuonna. Ensin maanpinta valmistellaan maanmuokkauksella, jotta uusille puille saadaan luotua mahdollisimman hyvät kasvuolosuhteet. Kasvatettava pääpuulaji valitaan kasvupaikan ominaisuuksien mukaan. Taimet istutetaan tai siemenet kylvetään muokattuun maahan. Lisäksi uudistusaloille syntyy luontaisesti eri puulajien taimia. Uudistusaloille nousee nopeasti sellaista aukeilla ja valoisilla paikoilla viihtyvää kasvillisuutta, joka ei menesty sulkeutuneessa metsässä. Erilaiset kukkakasvit houkuttelevat paikalle runsaasti pölyttäjähyönteisiä.
Nuorella taimikolla tarkoitetaan keskipituudeltaan alle 1,3 metristä taimikkoa. Metsän varhaiskehityksen ja tulevaisuuden kasvupotentiaalin kannalta on erittäin tärkeää, että nuorta taimikkoa hoidetaan ajallaan. Taimikon varhaisperkauksessa vapautetaan pääpuulajin taimille kasvutilaa poistamalla niiden ympäriltä kasvua haittaavat muut puut ja kasvillisuus. Luontaisesti syntyneitä taimia säästetään paikkoihin, joissa ne eivät haittaa viljeltyjen taimien kasvua. Nuoren taimikon vaiheessa puut eivät vielä ole vallanneet kasvutilaa, joten metsän lajistossa tavataan vielä paljon avointen paikkojen lajeja, kuten vadelmaa ja erilaisia heiniä.
Varttuneella taimikolla tarkoitetaan keskipituudeltaan yli 1,3 metriä pitkää taimikkoa. Taimikonhoidossa varttunutta taimikkoa harvennetaan sopivaan kasvatustiheyteen, jotta kasvu jatkuu hyvänä ja metsä tuottaa ensiharvennusvaiheeseen ainespuun läpimitat täyttävää puuta. Kasvatettavan pääpuulajin puiden lisäksi säästetään luontaisesti syntyneitä puita. Havupuutaimikoihin jätetään aina riittävä lehtipuusekoitus monimuotoisuuden, maaperän tuottokyvyn ja metsien terveyden turvaamiseksi. Varttuneessa taimikossa puut alkavat varjostaa siinä määrin, että avointen paikkojen kasvillisuus vähitellen väistyy.
Harvennusikäiset metsät ovat nopeimmassa kasvunvaiheessaan. Ensiharvennus tapahtuu yleensä noin 20 – 45 vuoden iässä. Tällöin metsästä voidaan korjata ensimmäistä kertaa teolliseen käyttöön soveltuvaa puuta. Ensiharvennuksesta saadaan pääasiassa kuitupuuta, josta voidaan valmistaa esimerkiksi sellua ja paperia. Toinen ja usein viimeinen harvennus tehdään puuston ollessa noin 40 – 70 vuotiasta. Toisesta harvennuksesta saadaan sekä tukki- että kuitupuuta. Molemmissa harvennuksissa kasvatettaviksi puiksi jätetään kookkaimpia ja laadultaan parhaita puita. Pääpuulajin puita suositaan, mutta samalla pidetään huolta sekapuustoisuudesta ja jätetään myös harvalukuisempia puulajeja. Sammalpeite ja varvut, kuten mustikka, ovat palautuneet metsän pohjalle.
Metsä on taloudellisesta näkökulmasta uudistuskypsä, kun puuston kasvu alkaa hidastua ja siten metsän tuotto on tulevina vuosina aleneva. Metsä saavuttaa uudistuskypsyyden noin 60 – 100 vuotiaana. Uudistushakkuussa metsikön puuston korjataan pois lukuun ottamatta säästöpuita ja lahopuita, jotka jätetään hakkuualalle turvaamaan luonnon monimuotoisuutta. Uudistushakkuu tuottaa pääosin tukkipuuta, jota käytetään esimerkiksi sahatavaran ja vanerin valmistukseen. Uudistushakkuun jälkeen perustetaan uusi taimikko ja metsän kierto alkaa jälleen alusta. Uudistuskypsissä kuusikoissa menestyvät vain varjossa viihtyvät kasvilajit, männiköt ovat valoisampia ja niissä on runsas varvusto.
Metsää voidaan kasvattaa myös ilman uudistushakkuita toteuttamalla jatkuvaa kasvatusta. Jatkuva kasvatus sopii monille sellaisille kohteille, joissa metsänuudistaminen olisi hankalaa tai kallista ja joissa jokin muu metsän arvo edellyttää jatkuvaa peitteisenä pitämistä. Jatkuvan kasvatuksen metsissä on eri-ikäisiä ja kokoisia puita. Poimintahakkuita noin 10 – 20 vuoden välein ja hakkuu kohdistuu vallitsevaan puujaksoon. Harvennusvoimakkuuden tulee olla riittävä, jotta alikasvosta voi muodostua ja pienemmät puut saavat riittävästi valoa ja muita kasvuresursseja kasvaakseen kookkaiksi.
Uudistushakkuissa jätetään aina osa hakkuualueen puista pysyvästi säästöpuiksi. Säästöpuut ovat tärkeitä luonnon monimuotoisuuden kannalta. Osa niistä kaatuu nopeasti ja alkaa lahota, osa pysyy pystyssä vuosikymmeniä ja kehittyy vanhoiksi puuyksilöiksi. Säästöpuut tarjoavat elinympäristöjä lahopuuta tai järeitä vanhoja puita vaativille lajeille, suojaa riistalle, pesäpuita linnuille ja niillä voidaan vaikuttaa myös hakkuualueen maisemaan. Säästöpuut pyritään jättämään ryhmiin, joka on sekä luonnonhoidon että metsätalouden kannalta tehokas tapa.
Vesistöjen ja pienvesien varteen jätetään metsätaloustoimien yhteydessä käsittelemätön suojavyöhyke. Sen leveys vaihtelee yleensä 10 – 30 metrin välillä riippuen vesistöstä, pinnanmuodoista ja rantametsän ominaisuuksista. Vesistöjen suojavyöhykkeillä on monta tarkoitusta: ne suojelevat vesiä ravinne- ja kiintoainesvalumilta, ylläpitävät luonnon monimuotoisuutta ja vaikuttavat myönteisesti ranta-alueiden maisemaan. Vesistöjen ja pienvesien rantametsät ovat usein monimuotoisuuden arvokohteita. Veden läheisyys luo rantametsiin muusta metsäluonnosta poikkeavat olosuhteet, mikä ylläpitää sellaista lajistoa jota ei muualla metsissä tapaa.
Reilu neljännes Suomen maapinta-alasta on suota. Suot ovat muuttuneet merkittävästi ihmistoiminnan seurauksena. Metsätaloudellisia ojituksia on tehty turvemaiden puuston kasvun lisäämiseksi ja soita on otettu turvetuotannon ja maatalouden käyttöön. Luonnontilaiset suot ja niillä elävä lajisto ovat elinympäristöjen muutoksen vuoksi harvinaistuneet. Keskeisin suoekosysteemin luonnontilaan ja lajistoon vaikuttava tekijä on suon vesitalous. Vesitaloudeltaan luonnontilaiset ja sen kaltaiset suot ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaita kohteita ja ne jätetään metsätalouskäytön ulkopuolelle suoluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi.
Kalliot ovat karuja kasvupaikkoja, joissa maakerros on ohut tai puuttuu kokonaan. Kallioita esiintyy erityisesti mäkien päällä ja merten ja järvien rannoilla. Avokalliolla tarkoitetaan elinympäristöä, jossa puuston peittävyys on alle 10 % kohteen pinta-alasta. Kallioiden pienilmasto on valoisa ja kuiva ja kasvuolosuhteet ovat useimmiten hyvin karut. Kallioilla elää näihin olosuhteisiin erikoistunut lajisto. Karut kalliot ovat huonon kasvun ja hankalan uudistumisen vuoksi puuntuotannollisesti huonoja paikkoja. Monimuotoisuuden kannalta ne ovat tärkeitä elinympäristöjä, joten niiden suojelu on sekä taloudellisesti että monimuotoisuuden kannalta järkevää.
