Luonnontilainen suo

Suot ovat turvetta muodostavia kasviyhdyskuntia, jotka koostuvat pääasiassa suokasvillisuudesta. Soille tyypillistä kasvillisuutta ovat esimerkiksi erilaiset sammalet, sarat ja kortteet. Soiden maaperä eli turve syntyy kuolleiden kasvien jäännöksistä. Turvekerroksen paksuus kasvaa jatkuvasti, sillä suon kosteissa ja vähähappisissa olosuhteissa hajoaminen on hyvin hidasta tai sitä ei tapahdu lainkaan. Turvekerroksen kasvu on kuitenkin hyvin hidasta. Suomessa kasvutahti vaihtelee millimetrin osista muutamaan milliin vuodessa.

Suomen suot ovat muodostuneet edellisen jääkauden jälkeen kolmella eri syntytavalla: vesistöjen umpeenkasvun seurauksena, metsämaan soistuessa tai merestä kohoavan maan soistumisen kautta. Erilaisia suotyyppejä on kymmenittäin. Suot voidaan jakaa karkeasti avosoihin ja puustoisiin soihin. Avosuot jakaantuvat karuihin nevoihin ja ravinteikkaisiin lettoihin. Puustoisten soiden karummat suotyypit ovat mäntyvaltaisia rämeitä ja rehevämmät korpia, joissa pääpuulajina on usein kuusi.

Suomi on kansainvälisesti vertailtuna varsin soinen maa. Reilu neljännes Suomen maapinta-alasta on suota. Suot ovat kuitenkin muuttuneet merkittävästi ihmistoiminnan seurauksena. Etelä-Suomessa lähes 80 % alkuperäisestä suopinta-alasta on ojitettu. Maan pohjoisosissa vastaava luku on noin 40 %. Metsätaloudellisia ojituksia on tehty turvemaiden puuston kasvun lisäämiseksi. Soita on otettu myös turvetuotannon ja maatalouden käyttöön.

Menneiden vuosikymmenten ojitustoimenpiteet ovat lisänneet Suomen metsien kokonaiskasvua huomattavasti. Samalla luonnontilaiset suot ovat harvinaistuneet. Keskeisin suoekosysteemin luonnontilaan ja lajistoon vaikuttava tekijä on suon vesitalous. Tämän vuoksi vesitaloudeltaan luonnontilaiset ja sen kaltaiset suot ovat monimuotoisuuden kannalta arvokkaita kohteita. Nykyaikaisessa metsätaloudessa ei enää tehdä uudisojituksia. Luonnontilaiset suot ovat metsätalouskäytön ulkopuolella suoluonnon monimuotoisuuden turvaamiseksi.